“Sokkee, polkee, puolsokkee!”

Lasten pilkkalaulu kuuluu pihaltaHelsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän vuotta ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kingi, gimmojenkin mielestä.

Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.

“Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla” sanoo tuo Pekka.
Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.
Tytön ääni oven takaa: “Pekka, sä oot pihan Pressa.”